Nyt liinakkomme kiitää

"Lunta tulvillaan on raikas talvisää, ei liinakkommekaan nyt enää talliin jää.

Sen kohta valjastan reen pienen etehen, ja sitten joutuin matkahan me käymme riemuiten."

Tänää oli ajotunnilla luvassa jotain ihan uutta. Lunta on satanut täällä Harjussa jo toista viikkoa ja maa on pysynyt ihanan valkoisena. Pakkastakin on ollut juuri minulle sopivasti. Eilen käytiin vapaa-ajanohjaajan kanssa opiskelijaporukalla jo nauttimassa mäenlaskusta pulkkamäessä. Mutta tänään talvi- ja joulutunnelma nousi ihan uudelle tasolle. Nimittäin iltapäivän ajotunnilla minä ja kaksi muuta opiskelijaa pääsimme valjastamaan ravitallin suomenhevostamman vanhan ajan tyyliin länkiin ja reen eteen. Pääsimme siis rekiajelulle! Suitset ja muu valjastus laitettiin tallissa hevosen ylle. Siinä olikin mukavaa puuhaa meille kolmelle, kun kukaan ei ollut ennen pukenut länkiä ja siihen kuuluvia remmejä yms. Huomaatte varmasti, etten tunne edes oikeaa termistöä kunnolla, mutta mukavaa oli! Hevonen talutettiin ulos tallista ja pihalla laitettiin sitten heppa kiinni reen aisoihin. Onneksi opettaja oli auttamassa, muuten ei hommasta olisi tullut mitään!

Matkaan lähdettiin niin, että kaksi istui reen edessä ja kaksi takana. Meillä oli onneksi useita vilttejä lämmittämässä matkan aikana. Minä aloitin matkan ensimmäisenä hevosen ohjaksissa, ja olihan se ihan outoa! Reki käyttäytyi ihan eri tavalla kuin pyörälliset koppakärryt. Se luisui auratuilla teillä tien vieressä olevaa penkkaa vasten, eikä oikein mitään mahdollisuutta ollut siirtyä reunasta pois. Hevosta piti kääntää mutkissa todella loivasti, etteivät puuaisat katkea. Alussa kiersimme ensin yhden lumisen pellon, jossa sain vähän tuntumaa reellä ajoon. Samalla saatiin hevonenkin rennoksi. Pellolta matka jatkui metsätielle.

"On ryijyn alla lämmin, kun lunta tuiskuttaa. Nyt liinakkomme kiitää ja valkoinen on maa."

Metsässä rekeä oli helpompi ohjailla, sillä alla oli hyvin lunta, joka vähensi tai jopa esti liukumisen sivulle. Jos reki kuitenkin liukui sivulle, ohje oli ohjata hevonen samaan suuntaan, jonne reki valui. Tämä liittyi taas aisojen kestävyyteen, sekä hevosen ja matkustajien turvallisuuteen. Suurimman osan matkasta etenimme käynnissä, mutta välillä ravattiin pieniä ja turvallisia pätkiä rauhallista ravia. Jos reellä olisi päästellyt menemään, olisi hevosen takajalat osuneet reen etuosaan. Käyntipainoitteisuus ei haitannut ollenkaan minua. Tunnelma oli mitä parhain. Olin päässyt kauniin lumiseen metsään suomenhevosen vetämässä reessä, ja sain vielä ohjata hevosta matkasta ainakin yhden kolmasosan. Lopun ajan vietin viltin alla reen takaosassa kaverin kanssa. Kävelimpä myös välillä pikku pätkiä ikuistaakseni tämän ikimuistoisen hetken! Hetkeen olisi sopinut todella hyvin Kulkuset-joululaulu. Lauloimmekin sitä kaverin kanssa hänen ajaessaan. Kyllä oli mukavaa!

"En retkeämme unhoittaa kai milloinkaan mä voi. ~Kulkuset"